Voi miten tämä viikko alkoikaan.
Tyttö heräsi yöllä leikkimään, kantoi lasten keinutuolin meidän makkariin ja touhusi. Kaappasin neidin meidän sänkyyn, mutta siitähän nousi metakka ja niin heräsi sitten karhunpoikakin itkeskeleen.
Aamu tuli ihan liian pian ja vieläpä hopulla, koululaisen tuli keretä kahdeksaksi kouluun. Harmitti pojan puolesta, että herätys oli niin vauhdikas.
Eikä se kiire vielä siihenkään päättynyt, oli kerholaisen vuoro... Aamupissat, hampaiden pesut, pukemiset ja kaikki muu, hitaasti lähti käyntiin tämäkin poika.
Sain pienet puettua ja aloin itse kiskoa takkia niskaan, puhelin oli hukassa... Tietysti, jotta aamusta ei ihan helpolla selvittäisikään. Aikani pengoin ja luovutin, olkoot mokoma kapistus (miksi ihmeessä sitä edes pitää kantaa joka paikkaan mukaan?).
Hieman me myöhästyttiin, mutta kerholainen pääsi kerhoon, hetkeksi touhuileen omanikäisten kaverien kanssa.

Mutta arvata saattaa, pienet ei ole niin iloisia, sen levottoman yön jäljiltä. Tyttö tekee kiusaa karhunpojalle, täytyy moneen kertaan hyssytellä itkuja. Tiedänpähän kuitenkin, että kohta nukkuvat yhtäaikaa päiväunia, sitä ei tapahdukkaan joka päivä. Minun piti siivota, mutta ehkä se voi odottaa vielä. Taidan keittää uudet kahvit, edelliset unohtui kiireessä pannuun tai jäi kylmeneen kuppiin. Sitten avaan korulaatikkoni, jospa saisin pitkästäaikaa väkertää koruja.
Hui, iltapäivä on varmasti jo parempi.