Millaista suuren perheen äitinä on olla?
Toisinaan melko kiireistä, on paljon pyykkiä, tiskiä ja muita kotitöitä. Sitä puksuttaa edes takas taloa, kerää leluja, noukkii pyykkiä lattialta, tekee ruokaa, syöttää... Ja vaikka teet koko ajan jotain, joskus jopa silloin kun oli tarkotus istahtaa sen kahvikupposen kans rauhassa alas, saatat huomaamattasi tehdä "vasemmalla kädellä" jotain... Silti joku paikka on vähän vinksin vonksin, ehkä puhtaat pyykit odottaa tai villakoira on majoittunut nurkkaan.
Tätä oli (ja on toisinaan vieläkin) vaikea sietää, tuntui toivottomalta ettei se puksuttaminen tahtonut näkyä missään. Tytöllä kun vielä sattuu olemaan sellainen vaihe päällänsä, että on kiva kiskoa vaatekaapista vaatteet, riisua ja pukea, kipata eteisen pipo-lapaskorit lattialle, niin on taattua että aina jossain jotain on levällään.
Yritän muistuttaa kuitenkin itselle, että soisin sen keskeneräisyyden enkä yrittäisi liiaksi ja väsyttäisi itseä. Kuitenkin tämä vaihe kuuluu tähän hetkeen, lapset on pieniä ja arki on välillä yhtä sirkusta.

Ja jottei tämä suurperheen äitinä olo kuulosta ihan toivottomalta, niin on siinä se ihana puolikin.
Saan paljon haleja, pusuja, naurun kiljahduksia, leikkihetkiä ja opettaa kaikkea uutta ja ihmeellistä. Lapsille on seuraa toisistaan ja on mukava huomata, että pitävät toistensa puolia jos kahinoita tapahtuu kodin ulkopuolella. On ihanaa, että on rakkaita ihmisiä ympärillä...

Miksi aloimme sijaisperheeksi?
Se on erittäin, erittäin hyvä kysymys. En niin tarkkaan itsekkään tiedä. Toivoimme ison perheen, omia lapsia on kolme... Tämä viimeisin, tytär sai sittenkin luvan tulla. Olinkin tuonne aiemmin kirjoittanut, että lääkäri kielsi ja kun se kielto kumottiin, olinkin jo heti pian raskaana. Mutta koska raskaus on minulle kaikkea muuta kuin onnea ja autuutta, en hevillä siihen tilaan enää tahtoisi.
Rakkautta kuitenkin riittää ja koska näitä lapsia on jo olemassa, jotka hoivaa ja huolenpitoa tarvitsevat, voin avata kotini ovet heille. Täällä he saavat tarvitsemansa, niin kauan kuin tilanne vaatii.
On erittäin vaikeaa selittää tätä, mutta ehkä kuitenkin riittänee että tämä tuntuu juuri siltä "omalta työltä". Tätä haluan tehdä.

Kun tytär oli vielä alta vuoden, ilmottauduimme odotuslistalle. Meille voisi mahdollisesti tarjota lasta sijoitukseen, mutta emme pitäneet hoppua. Odotus voisi pitkittyä, kun tyttö oli vielä niin pieni.
Muutaman kuukauden kuluttua meille soitettiinkin ja kerrottiin pienestä tytöstä, asia eteni niinkin pitkälle että kävin toimistolla tapaamisessa. Meidät hyväksyttiin hänelle sijaisvanhemmiksi, mutta sitten asiat keikahtikin ympäri eikä sijoitusta tapahtunut. En itseasiassa tiedä, kuinka tytön asiat meni.

Odotus siis jatkui, välillä se mielessä kävi mutta luotin siihen, että kyllä ne sieltä sitten ilmoittavat kun meitä tarvitaan. Sain jälleen puhelun, kerrottiin kahdestakin vauvasta, tämäkin puhelu oli vasta alustavaa kyselyä, että vieläkö me olemme tähän ryhtymässä. Näitä vauvoja ei meille sijoitettu, eikä minulle sen puhelun jälkeen ilmoitettu mitään. Hieman harmitti, kun yhteydenpito oli väliin niin heikkoa. Ymmärsin kyllä, kuinka kiireisiä siellä ollaan ja että nämä asiat saattavat muuttaa suuntaa hyvinkin nopealla tahdilla.

Aloinkin sitten suunnitella opiskeluja, ne suunnitelmat alkoikin olla selvät ja olin intoa puhkuen hakemassa kouluun. Mutta niinhän se käy, kun vähiten odotat... Meillä kävi sosiaalityöntekijät jututtamassa meitä, eikä siitä kauaa mennyt kun puhelin soi. Meille sijoitettaisiin pieni poika.
Ajatukset heitti kuperkeikkaa, jännitti ihan hirveästi.

Mietin ennen ensitapaamista, että jos se ei tunnukkaan luontevalta, jos se onkin jotenkin hankalaa. Olenko hyvä sijaisäiti, onko minusta sittenkään tähän. Kaikki se huoli kaikkosi, kun sain pojan ensikertaa syliin. Tottakai pystyisin huolehtimaan hänestä, yhtälailla kuin omista lapsistanikin.
Sitten alkoikin se miettiminen, mitä pieni lapsi tarvitsee... Sänky, lipasto vaatteille, no niitä vaatteita, vaippoja, tuttipulloja, korviketta... Viikossa keräsimme tarvittavat kasaan ja kävin karhunpoikaa katsomassa iltaisin. Lapsia valmistelimme pojan tuloon, hekin odottivat jo malttamattomina. Kävimme yhden kerran koko porukalla poikaa tapaamassa ja lapsetkin antoi hyväksynnän, eivät vastustelleet vaan olisivat halunneet karhunpojan heti mukaan.

Sitten koitti se päivä, kun lähdimme hakemaan poikaa kotiin. Siellä hän odottikin jo valmiina, tavarat pakattuna, sain pojan syliin... Nyt alkaisi uudenlainen vaihe meidän kaikkien elämässä.

Ajatus sijaisperheenä toimimisesta alkoi kypsyä päässäni, kävimme keskusteluja mieheni kanssa ja se ei enää tuntunut niin mahdottomalta ajatukselta. Soittelin sitten PeLaan ja lupasivat lähettää esitteitä postitse, heillä ei kuitenkaan ollut Pride-koulutusta täällä vaan hieman kauempana. Välimatka tuotti siis hieman ongelmia, kuinka se järjestyisi.
Kuulin sitten tuttavalta, että kaupunki järjestäisi kyseisen koulutuksen ja niin otin sinne yhteyttä. Pääsimme mukaan tähän kaupungin järjestämään koulutukseen.

Pride-koulutus oli kyllä erittäin hyvä, sen voisi käydä jokainen joka omaakin lasta suunnittelee. Tehtävien avulla tuli käytyä koko oma elämä läpi, pohdittua kuinka mikäkin tapahtuma vaikuttaa. Millaiset ajatukset on lasten kasvatuksesta ja ennen kaikkea, ne tuli käytyä läpi sen puolison kanssa. Monena iltana niitä tuli pohdittua yhdessä ja oli mukava huomata, että oltiin samaa mieltä asioista.
Koulutuksessa annettiin myös hyviä näkökulmia siitä, miten sijoitettu lapsi asiat kokee ja näkee. Se oli melko herättävää...

Loppuarvioinnissa meidät hyväksyttiin sijaisperheeksi, mutta ilmoitimme heti jäävämme tauolle. Olin raskaana, joten tämä asia sai siirtyä myöhempään. Meille tarjottiin kuitenkin tukiperheenä toimimista ja meillä alkoikin käydä sisarukset. Kerran kuukaudessa nämä sisarukset viettivät meillä viikonlopun, ne olikin oikeita touhuviikonloppuja. Itseasiassa nämä sisarukset käyvät meillä yhä.

Voi miten tämä viikko alkoikaan.
Tyttö heräsi yöllä leikkimään, kantoi lasten keinutuolin meidän makkariin ja touhusi. Kaappasin neidin meidän sänkyyn, mutta siitähän nousi metakka ja niin heräsi sitten karhunpoikakin itkeskeleen.
Aamu tuli ihan liian pian ja vieläpä hopulla, koululaisen tuli keretä kahdeksaksi kouluun. Harmitti pojan puolesta, että herätys oli niin vauhdikas.
Eikä se kiire vielä siihenkään päättynyt, oli kerholaisen vuoro... Aamupissat, hampaiden pesut, pukemiset ja kaikki muu, hitaasti lähti käyntiin tämäkin poika.
Sain pienet puettua ja aloin itse kiskoa takkia niskaan, puhelin oli hukassa... Tietysti, jotta aamusta ei ihan helpolla selvittäisikään. Aikani pengoin ja luovutin, olkoot mokoma kapistus (miksi ihmeessä sitä edes pitää kantaa joka paikkaan mukaan?).
Hieman me myöhästyttiin, mutta kerholainen pääsi kerhoon, hetkeksi touhuileen omanikäisten kaverien kanssa.

Mutta arvata saattaa, pienet ei ole niin iloisia, sen levottoman yön jäljiltä. Tyttö tekee kiusaa karhunpojalle, täytyy moneen kertaan hyssytellä itkuja. Tiedänpähän kuitenkin, että kohta nukkuvat yhtäaikaa päiväunia, sitä ei tapahdukkaan joka päivä. Minun piti siivota, mutta ehkä se voi odottaa vielä. Taidan keittää uudet kahvit, edelliset unohtui kiireessä pannuun tai jäi kylmeneen kuppiin. Sitten avaan korulaatikkoni, jospa saisin pitkästäaikaa väkertää koruja.
Hui, iltapäivä on varmasti jo parempi.