Ensimmäinen kirjoitus ja menen lukkoon...

Silloin, kun meillä ei vielä lapsia ollut mutta niin kovin niitä toivoimme mutta niitä ei tahtonut heti kuulua. Siinä odotellessa, kävi jo mielessä että entäpä jos... Omia lapsia ei kuulukkaan. Mietin jo adoptiota, lueskelin aiheesta kirjoja ja lehtijuttuja.
Sattuipa kuitenkin niin, että reilun vuoden yrityksen jälkeen olin raskaana. Siitä huolimatta, pidin adoptiota mahdollisena, että ehkä sitten kuitenkin joskus.
Minusta tuli äiti, pienen pojan onnellinen äiti.

Kun tämä poika oli vuoden ikäinen taapero, toivoin että hän saisi sisaruksen. Jälleen saimme odottaa sen vuoden, kunnes olin raskaana.
Sain jälleen pojan, ihanan pienen pojan.

Oltiin miehen kans juteltu, että toivoisimme suuren perheen. Miehellä oli vain yksi sisko ja oli aina toivonut, että hän olisi saanut pikkuveljen. Siskonki kans oli jo isompi ikäero, olisi ollu mukava jos olisi ollut leikkikaveri. Minulla sisaruksia on enemmänki ja meillä on lämpimät välit.
Meille nyt sitten vaan sattui niin, että lääkäri kielsi ettei lapsia voi enempää tulla.
Adoptio alkoi pyöriä taas mielessä, mutta kotimaasta se tuskin onnistuisi, kun oli jo kaksi omaa lasta. Joten aloin ottaa selvää ulkomaan adoptiosta, sekin vaan vaikutti niin työläältä ja pitkältä prosessilta.
Samalla satuin lukemaan sijaisperheistä lehtijuttua, mutta tyrmäsin sen heti... Ei minusta ole siihen. Mutta entäpä jos elämä heittää eteesi kerta toisensa jälkeen, aiheesta keskusteluja ja lisää lehtijuttuja? Näin alkoi mieleeni hiipiä ajatus... Olisiko sittenkin?